Suruliputus

Tulin jokin aika sitten pihalta sisälle suoritettuani lipputankoomme suruliputuksen eilisen Jokelan tragedian johdosta. Lippunaru oli jäässä kun kohmeisin sormin laskin isännänviirin alas. Viiri joutaakin jäädä tämän jälkeen sisälle kuivumaan talviteloilleen.

Lasten ja nuorten kasvavan psykiatrisen hoidontarpeen laiminlyönnit kantavat liian kallista hedelmää näitten murhenäytelmien muodossa. On herättävä myös julkisesti keskustelemaan, mikä tällaisen kasvavan nuorten pahoinvoinnin saa aikaan?

On liian normaalia uppoutua lillukan varsiin osoittelemaan ja syyllistämään pinnallisesti tekijää ja hänen motiiveitaan. Johan se tiedetään, että tällaisen takana on ahdistunut, häiriintynyt ja omissa vihan täyttämissä maailmoissaan elävä nuori.

Ei terve, tasapainoinen nuori YouTube'sta tai vastaavista malleja teoilleen hae eikä tarvitse. Siten on typerää syyttää internettiä ja USA'n vastaavia tapauksia. Kyllä ne tavat löytyvät ilman edellämainittujakin, kun paineet pakosta purkautuvat.

Tärkeintä on pohtia yhteiskuntamme arvorakenteita, joka saa ihmisen, ei pelkästään nuoren syrjäytymään. Pinnallinen talouden ja tehokkuuden kasvava paine on nuorella ympärillään joka hetki. Kunnianhimoiset vanhemmat omissa uraputkissaan ja toisaalla koulujen paisuvat opintotavoitteet prässäävät murrosvaiheessa elävää lasta/nuorta edestä ja takaa.

Mikä yhteiskuntaamme vaivaa, että tämä tehokkuutta tavoitteva elämäntapamme unohtaa inhimillisyyden. Unohtaa vanhemmuuden ja aikuisuuden velvoitteet. Ei enää uskalleta puuttua ajoissa asioihin ja niiden vinoutumiin.

Eduskunnan ja valtiovallankin pitäisi nyt kantaa vastuunsa ja mennä itseensä. Onko lainsäätäjä ajantasalla? Onko tällaisten onnettomien tapausten perusteella tarpeen pohtia edustajan omankin työnsä kautta syntyvää painetta mm. koulumaailmassa ja nuorten perheiden piirissä.

Lapsemme ja nuoremme tarvitsevat rakkauden lisäksi rajoja. Tietoisuutta siitä, että rajat ovat olemassa ja niitä pitää noudattaa. Mutta syyllistää saa vain sylissä.