Olavi Tähtelä vainaa puhui ja ylikorosti aina mielellään. Ravisteli kuulijoitaan, yritti saada heidät hereille. Yritti saada ihmiset itse vastuuseen ymmärtämisestään. Hän itse oli intensiivisen analyyttinen myös kuulijana.
Myös hän oli kunniajäsen kerhossa, jossa Erno Paasilinna oli itseoikeutettu primus motor. Opetetut versus itseoppineet. Minä itse en rooliani kerhossa rohjennut arvata. Sen verran kuitenkin, että paikkani sen sielunveljeyden penkin päässä oli määritelmän mukainen, vahva ja nöyrä.
Rakkauden ja vihan ylitunteista Olavilla oli lyhyt ja selkeä käsitys. Hulluutta kaikki tyynni. Selvää mielenvikaisuutta puhtaimmillaan. Kun tunteiden palo ylittää kohtuuden rajat, ne jotka itsessä sisällä kuohuu ja myllertää. Sellaiset jotka saavat hänen olemuksensa ja muotonsa muuttumaan niin näkyvään muotoon, ettei sitä tarvitse muittenkaan hetkeäkään epäröidä.
"Ootteko nähneet? Kalle on aivan ilmiselvästi rakastunut. Henkensä se pian heittää, on se niin hullu. Ei syö eikä eikä juo, on ja tolijottaa vaan älytön ilme naamallaan. Ei suutu, ei välitä enää vaikka sitä kiusais miten. Kun ei se enää pimahda kuten takuuvarmasti ennen, jos vaikka kuinka puhuis politiikkaakin opposition äärilaidan asenteella. Yhtä myötäsukainen on vaan kaikesta. Kyllä se on nyt miehen menoa".
Perheessä, "itsestään selvän" rakkauden lisäksi, on parhaimmillaan myös otollinen kasvualusta puhtaille vihan siemenille. Pää punasena kaksi ihmistä huutaa toistensa suuhun, että sylkee pitää silmistänsä pyyhkiä. Siinä ei riitapukareista ole pulaa. Kaikilla perheenjäsenillä on rikkumaton oikeus alkaa vihoittelemaan ankarasti toisilleen. On niin terapeuttista olla ihan hullu toisinaan, ahh niin turvallista. Ihan niinkuin vastapuolikin aivan oikein tässä taistelun tuoksinassa toteaa. Sinä oot sitten ihan hullu, aivan pähkähullu....ggrrrrrr.
Kyllä ihmiset toisensa tuntevat. Ei siinä sukulaisia tarvitse olla. Kun tunteenpalo ja mielenhäiriö tarpeeksi syvällä munaskuissa ryskyy, näkeehän sen silloin Erkkikin missä mennää. Ihan hullua porukkaa, ihan hullua. Maailman sivuhan ihmiset ovat toisensa arvottaneet ja hoitaneet. Ei siinä psykologian oppituoleja eikä laitoksia ole ennenkään tarvittu. Liian akateemisella asenteella perinteinen diadnoosi karkaa käsistä. Hullua mikä hullua.
Myös hän oli kunniajäsen kerhossa, jossa Erno Paasilinna oli itseoikeutettu primus motor. Opetetut versus itseoppineet. Minä itse en rooliani kerhossa rohjennut arvata. Sen verran kuitenkin, että paikkani sen sielunveljeyden penkin päässä oli määritelmän mukainen, vahva ja nöyrä.
Rakkauden ja vihan ylitunteista Olavilla oli lyhyt ja selkeä käsitys. Hulluutta kaikki tyynni. Selvää mielenvikaisuutta puhtaimmillaan. Kun tunteiden palo ylittää kohtuuden rajat, ne jotka itsessä sisällä kuohuu ja myllertää. Sellaiset jotka saavat hänen olemuksensa ja muotonsa muuttumaan niin näkyvään muotoon, ettei sitä tarvitse muittenkaan hetkeäkään epäröidä.
"Ootteko nähneet? Kalle on aivan ilmiselvästi rakastunut. Henkensä se pian heittää, on se niin hullu. Ei syö eikä eikä juo, on ja tolijottaa vaan älytön ilme naamallaan. Ei suutu, ei välitä enää vaikka sitä kiusais miten. Kun ei se enää pimahda kuten takuuvarmasti ennen, jos vaikka kuinka puhuis politiikkaakin opposition äärilaidan asenteella. Yhtä myötäsukainen on vaan kaikesta. Kyllä se on nyt miehen menoa".
Perheessä, "itsestään selvän" rakkauden lisäksi, on parhaimmillaan myös otollinen kasvualusta puhtaille vihan siemenille. Pää punasena kaksi ihmistä huutaa toistensa suuhun, että sylkee pitää silmistänsä pyyhkiä. Siinä ei riitapukareista ole pulaa. Kaikilla perheenjäsenillä on rikkumaton oikeus alkaa vihoittelemaan ankarasti toisilleen. On niin terapeuttista olla ihan hullu toisinaan, ahh niin turvallista. Ihan niinkuin vastapuolikin aivan oikein tässä taistelun tuoksinassa toteaa. Sinä oot sitten ihan hullu, aivan pähkähullu....ggrrrrrr.
Kyllä ihmiset toisensa tuntevat. Ei siinä sukulaisia tarvitse olla. Kun tunteenpalo ja mielenhäiriö tarpeeksi syvällä munaskuissa ryskyy, näkeehän sen silloin Erkkikin missä mennää. Ihan hullua porukkaa, ihan hullua. Maailman sivuhan ihmiset ovat toisensa arvottaneet ja hoitaneet. Ei siinä psykologian oppituoleja eikä laitoksia ole ennenkään tarvittu. Liian akateemisella asenteella perinteinen diadnoosi karkaa käsistä. Hullua mikä hullua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti